Taisin luvata kirjoitella vähän enemmänkin Kiteen viikonlopusta. Mutta mitä sitä kirjoittaisi? Kokeen järjestelyt oli kohdallaan, tuomari oli mukava ja oli kiva tavata vanhoja ja uusia tuttuja, eli siinä suhteessa ei ole mitään valittamista.

Päällimmäiseksi jäi silti jotenkin hirmu turhautunut olo itseen. Mikä ihme siinä on että  kaikessa muussa koiraharrastuksessa kykenen hillitsemään itseni ja pyrin olemaan selkeä ja johdonmukainen ohjaaja ja kouluttaja, paitsi paimennuksessa. Onko se sitä että on vaan itse niin epävarma siitä mitä  pitäisi tehdä? Eikä mulla ole ongelmana hillitä itseäni vain harjoituksissa vaan ihan koetilanteissa, eikä siinä vaiheessa edes järki toimi niin paljon että keskeyttäisi kun huomaa että homma ei kertakaikkiaan nyt toimi. Kun koemahdollisuus on vain kerran vuodessa niin paineet tehdä tulosta kasvaa eikä pää enää kestä? Ihan hävettää taas se päätön säntäily ja kiljuminen, mitä sunnuntaina nähtiin...

Kaikesta tästä johtuen mä en edes pysty aidosti riemuitsemaan niistä onnistumisista, joita kuitenkin sekaan on mahtunut ihan kohtuullisesti. Ja kun asiaa yrittää katsoa järjellä, niin niitä onnistumisia on tullut sekä siinä mielessä että on tehty tuloksia joilla on saatu titteleitä, että fiiliksinä tasapainoisten, sujuvien suoritusten muodossa joissa yhteistyö pelaa.

Viime vuonnakin mulla oli Kiteen kisojen jälkeen vähän samanlainen kisakrapula ja totesin olevani nipo. Mutta mä en halua olla tällainen :-(